Käsitteellinen taide kuuluu kaikille, kuten kaikki taide muutenkin. Ilmaisun muotona se tarjoaa matalan kynnyksen kenelle tahansa, joka haluaa jollain tavoin osallistua taiteen tekemiseen tai kokemiseen. Usein taiteen tekeminen ja kokeminen sivuavat toisiaan ja limittyvät, varsinkin osallistavissa teoksissa. Käsitetaide on käytännössä kuin Pikakasino ihmiselle, joka haluaa luoda ja ilmaista itseään, muttei löydä selkeämmistä taidemuodoista itselleen sopivaa keinoa. Käsiteaide voi tapahtua hetkessä, tai sen tekemiseen voi mennä vuosia. Se on täydellinen ilmaisumuoto spontaanin tekemisen opettelemiseen. Selityksen teokselle voi keksiä jälkeenpäin, eikä sellaista välttämättä koskaan edes tarvita. Pelkkä teos riittää ja se voi olla aivan mitä vain. Tämä idea on erityisen vapauttava, koska taiteen on tarkoituskin toimia raja-aitojen ja väkisin pakotettujen rajojen murtajana.
Esimerkkejä käsitetaiteesta
Käsitteelliseen taiteeseen liittyy usein myös ajatus tekstistä osana teosta, koska käsitteellisyys edellyttää yleensä jonkinlaista sanallista tulkintaa vähintään äänettömästi, taiteen kokijan ajatuksissa. Käsitetaiteellinen teos voisi kuitenkin esimerkiksi yhdistää performanssitaidetta ja mittalaseja, tai olla sarja valokuvia, jotka otetaan aina samasta kohdasta bussipysäkin nurkalta kuvauskohteena kivi. Kivi itsessään on passiivinen, kuollut, luonnosta irrotettu luontokappale, joka ei pysty vaikuttamaan ympäristöönsä eikä kommukoimaan ympäristönsä kanssa. Jos kiveä siirretään vahingossa tai tahallisesti, sen vaikutus ympäristöönsä voi kuitenkin muuttua – kivestä voi tulla sattumanvarainen, täysin mielivaltainen välikappale, joka uudelleen sijoittuu ympäristössään tulemalla osaksi interaktiota, kun ohikulkija tai eläin saa kiven liikkumaan.
Uudistava ja uudistuva käsitetaide
Käsitetaide kunnioittaa jokaisen taidetta katsovan, aistivan ja kokevan olennon vapautta tulkita taidetta haluamallaan tavalla omista lähtökohdistaan. Se on siis kuin vapaan kasvatuksen nimeen vannova lempeä vanhempi, joka saattaa silti hätkähdyttää epäsovinnaisuudellaan. Käsitetaide tarjoaakin loputtomasti tilaisuuksia raikkaaseen ilmaisuun ja taiteen ikuiseen muutokseen. Myös teokset itsessään voivat muuttua jo tekovaiheessa osana työn luonnetta, tai ne voivat mädäntyä, palaa, sulaa, kadota kokonaan vasta valmistuttuaan. Miksei sanataidetta voitaisi valjastaa käsitetaiteen konkreettiseksi, kirjaimelliseksi, mutta näkymättömäksi ja katoavaksi muodoksi? Kertoisiko taide silloin käsitteistä, vai käsittäisikö se taidetta? Ja eikö itse asiassa jokainen ihminen, oikeastaan koko maailmankaikkeus, ole yhtä suurta käsitetaideteosta?